Kepillä muurahaispesää Uskalla sohia!

Islam ja politiikka, osa 4: Umma

Ummalla tarkoitetaan muslimien muodostamaa uskonyhteisöä. Sanalla on kuitenkin vahva poliittinen ulottuvuus, sillä Islam on, kuten aiemmin todettua, paitsi oppi hyveellisestä elämästä myös hyveellisen yhteisön järjestämisestä. Umma on siis selkeästi poliittinen yhteisö, ja se kattaa lähtökohtaisesti kaikki uskovat halki maailman. Umma on myös äärimmäisen keskeinen muslimin hartaudenharjoituksen kannalta, sillä Pelastuksen kannalta on erittäin tärkeää kuulua oikeaan uskonnolliseen yhteisöön ja seurata oikeaa opettajaa/johtajaa. Umman käsitteestä luopuminen ei ole mahdollista ilman Islamista luopumista. Mielenkiintoisen asiasta tekee se, että Ummaa koskevat ohjeistukset ovat selkeästi ristiriitaisia modernin valtiokäsityksen kanssa.

Ensimmäinen ristiriita muodostuu siitä, että Umman moraalinen selkäranka on aina Shariassa, Jumalan asettamassa yli-inhimillisessä moraalisessa ohjeessa. Sharia taas oli alunperin pluralistisen, neuvotteluun perustuvan heimo-oikeuden ohjenuoraksi tarkoitettu kokoelma moraalisia esimerkkejä ja niihin liittyvää perimätietoa. Tässä kontekstissaan se toimi sovittelun välineenä. Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, on hyvin vaikea yhteensovittaa keskitettyä hallintovaltaa ja alkuperäisen, historiallisessa kontekstissaan olevaa shariaa. Kodifioiduksi laiksi tulkittuna sharia taas muuttuu drakoniseksi ja reformikelvottomaksi kokoelmaksi jyrkkiä Mooseksen lakia muistuttavia rangaistuksia.

Toinen ristiriita on siinä, ettei Umma ole tarkoitettu toimijaksi joka hallinnoisi sotilaallista voimaa tai poliittista valtaa, vaan sen tehtävä olisi nimenomaisesti luotsata uskovia ja jakaa oikeutta näiden välillä. Lienee sanomattakin selvää, ettei mikään valtiollinen suvereniteetti voi olla yhteensovitettavissa tällaisen uskonnollisen auktoriteetin kanssa. Käsite ”islamilainen valtio” on siis lähtökohtaisesti ristiriitainen.

Kalifaatin loppu ja islamilainen toimeenpanovalta

Poliittisen ja uskonnollisen välinen rajanveto synnytti kamppailua myös muslimien keskuudessa islamilaisen maailman varhaisissa kehitysvaiheissa. Muhammedin suorien seuraajien, ”oikeaan ohjattujen kalifien”, jälkeen valtaan noussut Umaijadikalifaatti pyrki rinnastamaan kalifaatin poliittisen vastustamisen uskostaluopumiseen vedoten soveltuviin koraaninsäkeisiin. Lainoppineet taas vaativat toiseen koraaninkohtaan vedoten, että kalifin ja uskovien väliset riidat olisi soviteltava kuten muutkin uskovien keskinäiset ristiriidat. Ainoastaan ”vääryyden tekeminen”, eli siis ilmeisesti väkivaltaiseen ratkaisuun pyrkiminen tai sovittelusta kieltäytyminen oikeutti voimankäytön hyökkäävää puolta kohtaan kunnes tämä taipuisi sovitteluun.

Seuraavassa merkittävässä murroksessa kuljettiin toiseen suuntaan kun Egyptin sulttaani Baibars I pyrki laajentamaan Abbasidikalifaatin hajoamisen jälkimainingeissa omaa valtaansa islamilaisen laintulkinnan alueelle. Baibarsin hakeman oikeutuksen mukaan uskoville annettu moraalinen toimintaohje, Fatwa, oli erotettava Hukmista, poliittisen toimeenpanovallan haltijan antamasta tuomiosta tai määräyksestä. Tällä luotiin koulukunta, jonka mukaan johtavalla tuomarilla oli valta yli muiden antaa linjauksia laintulkinnassa ja erotettiin laki ja sen toimeenpano toisistaan, mikä synnytti luonnollisesti vastareaktionsa.

Sharian ja länsimaisen lain eroja

Sharian mielenkiintoinen eroavaisuus länsimaiseen oikeuskäsitykseen verrattuna on se, että siinä missä länsimainen oikeusjärjestelmä luo selkeän eron julkisen oikeudenkäytön ja henkilökohtaisen moraaliin piiriin kuuluvien asioiden välillä. Shariassa tällaista eroa ei tehdä, vaan kaikki asiat kuuluvat lainkäytön piiriin. Melko yleisesti hyväksyttynä kuitenkin pidetään, että vaikka kaikista asioista voi esittää Fatwan läheskään kaikista lain piirissä olevista asioista ei voi esittää Hukmia, eli antaa sitovia määräyksiä ja toimeenpanna niistä sanktioita. Toisin sanoen, länsimaissa lailla on selkeät rajat, mutta sen piirissä oleviin asioihin on täysi täytäntöönpano-oikeus, kun taas Shariassa kaikki kuuluu lain piiriin, mutta läheskään kaikesta ei voi antaa sitovaa määräystä.

Oppinut Shihāb al-Dīn al-Qarāfī on esittänyt, että hukmi voidaan esittää vain sellaisista asioista, jotka liittyvät yhteisön tämänpuoliseen hyvään. Toisin sanoen omantunnonkysymyksiksi katsottavista teoista ja toimista ei voida antaa tuomioita. Vaikka Ummaa johtavilla hallitsijoilla on oikeus linjata kaikista lain piiriin kuuluvista asioista, toimia se saa vain silloin, kun puuttuminen on yhteiskuntarauhan ja yhteisön edun kannalta välttämätöntä tai kun jotakin ristiriitaa ei kyetä ratkaisemaan muutoin kuin viranomaisia puuttumalla esimerkiksi kiistan monimutkaisuuden tai osapuolten voimakkaasti eroavien näkemysten vuoksi.

Qarāfī ei ole sekularisti, mutta tekee silti selkeän eron poliittisen hallinnon ja uskonnollisen lain mukaisen ohjauksen välille ja pitää tätä aikalaistensa keskuudessa laajalti allekirjoitettuna näkemyksenä. Poliittinen valta voidaan siis Ummassa ulkoistaa. Tästä näkökulmasta valtiojohtoinen tai keskushallintoon perustuva Sharia näyttää anomalialta ja poikkeukselta pitkän linjan mukaisesta islamilaisesta perinteestä. Tämä on huomattava ero siihen, miten useimmissa muslimimaissa nykyisin toimitaan, sekä sen suhteen että useimissa näistä maista on Shariaan pohjautuva lainsäädäntö, jonka voi katsoa ulottavan toimeenpanovaltaansa alueille, joilla ei voida katsoa olevan merkitystä yhteiskuntarauhan tai sovittamattomien ristiriitojen ratkaisemisen kannalta.

Islamilainen valtio – paradoksi itsessään?

Joidenkin esittämä moderni näkemys ”islamilaisesta valtiosta” on ristiriitainen ja mahdoton ajatus oppinut Hallaqin mukaan sen vuoksi, että modernin kansallisvaltion periaatteisiin kuuluu suvereniteetti, kyky päättää omasta lainsäädännöstään ja se, että sen perustuslaki (tai muut ohjaavat lait) ilmaisevat kansalaisten moraalista tahtoa tai eettisiä tavoitteita. Kaikki tämä on määritelmällisesti ristiriidassa Jumalan ehdottoman auktoriteetin, ulkoa annetun yli-inhimillisen lain ja sen kautta sanellun moraalin kanssa. Umma ei siis voi olla territoriaalisesti rajattu valtio eikä islamilainen valta voi edustaa modernin valtion tavoin kansalaisiaan, jotka edustavat mahdollisesti erilaisia Islamin tulkintoja tai muita maailmankatsomuksia.

Miten sitten ratkaista Islamin ja modernin valtiomallin välinen ristiriita? Jos hyväksytään kansallisvaltio, sekulaari politiikka ja sekulaari laki, luovutaan Islamista. Sharia-hallinnon tavoittelu sen historiallisessa muodossa taas on de facto mahdotonta sekä Sharian historiallisten muutosten että maailmanjärjestyksen muutosten vuoksi. Hallaq esittää kolmanneksi tieksi mallia, jossa Sharia määritetään Umman moraaliseksi ohjenuoraksi, jonka pohjalta esitetään eettistä analyysia uskonyhteisön ja sen jäsenten toiminnasta Koraanissa ja perimätiedossa annettujen objektiivisten ohjeiden mukaisesti.

Reformaation kautta demokraattiseen rinnakkaineloon?

Monet modernimmat muslimiajattelijat, kuten Tariq Ramadan edellyttävät muslimeilta moraalisesta absolutismista luopumista ja sen tunnustamista, ettei Sharia ole universaali ohjeistus. Sen sijaan muslimin ja Umman jäsenten velvollisuus on osallistua demokraattiseen prosessiin muiden joukossa oman arvopohjansa mukaisesti ja pyrittävä kehittämään yhteiskuntaa moraaliseksi katsomaansa suuntaan rauhanomaisin ja muut huomioonottavin keinoin.

Käytännössä Ramadanin tie on ainoa mahdollinen, jonka Umman kehittyminen voi ottaa. Valitettavasti se ei vaikuta ainakaan tällä hetkellä kovin suositulta ja useimmat Islamiin pohjautuvat poliittiset liikkeet ovat osoittautuneet demokraattista prosessia hyödyntäessäänkin autoritaariseen vallankäyttöön pyrkiviksi. Tässä on tosin otettava huomioon muslimimaiden yleiset poliittiset olot ja se, ettei juuri missään näistä maista ole toimivaa parlamentaarista perinnettä, jossa oppositiolle oltaisiin sekulaarinkaan hallinnon alla taattu toiminnanvapautta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Seppo Hildén

"Sharian mielenkiintoinen eroavaisuus länsimaiseen oikeuskäsitykseen verrattuna on se, että siinä missä länsimainen oikeusjärjestelmä luo selkeän eron julkisen oikeudenkäytön ja henkilökohtaisen moraaliin piiriin kuuluvien asioiden välillä. Shariassa tällaista eroa ei tehdä, vaan kaikki asiat kuuluvat lainkäytön piiriin."

Tuossahan nuo Norjan muslimit kertovat tuon asian meille länsimaalaisille aika selvästi.

http://static.mvlehti.net/uploads/2015/08/11819267...

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Kovasti toivoisin, että johdantoasi kommentoineet jaksaisivat lukea koko sarjan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset