Kepillä muurahaispesää Uskalla sohia!

Islam ja politiikka, osa 6: Islamilainen fundamentalismi

Islamilainen fundamentalismi ei fundamentaalisti (sic!) eroa muiden uskontojen tuoreemmista jyrkistä suuntauksista: molemmat pyrkivät sivuuttamaan ajan kuluessa muodostuneet opilliset ja tulkinnalliset kerrostumat ja palaamaan ”alkuperäiseen”, tavalla tai toisella ”puhtaampaan” oppiin. Esim. jyrkimpiin fundamentaali-islamismin suuntauksista kuuluva salafismi juontuu esi-isää tarkoittavasta sanasta salaf. On siis pyrkimys palata ”esi-isien uskoon”.

Käytännössä tämä pyrkimys näyttäytyy Islamissa Koraanin ja siihen liitettyjen perimätietojen korostamisena ja suorana, suoraviivaisena tulkintana ilman lainoppineiden luokan synnyttämää fiqhiä, tulkinnallista perinnettä. Ilmoitus pyritään tulkitsemaan mahdollisimman suoraviivaisesti, eikä tähän katsota tarvittavan erillistä tulkintaperinteeseen perehtymistä.

Fundamentalismi historiassa

Fundamentalistisen perinteen tavoitteena onkin historiallisesti ollut vähentää lainoppineiden merkitystä ja yksinkertaistaa sharian tulkintaa. Ensimmäisen kerran tällainen ajatus nosti päätään mongolivalloitusten jälkeen 1200-1300 -lukujen taitteen Lähi-idässä. Kalifaatin hajoamisen jälkeen oppineiden ja fiqh -perinteeseen kuuluvan pluralistisen ja mukautuvan tulkinnan katsottiin hajottavan ummaa ja ehkäisevän vahvan hallinnon muodostumista.

Esitetty ratkaisu oli lainoppineiden vallan ja fiqhin merkityksen vähentäminen, paluu suoraan Koraanissa ja perimätiedoissa ilmoitettuun Shariaan. Sharia -hallinnon perustaksi asetettiin Islamin mukainen oikeudenmukaisuus, 'adl, jonka jokainen tavallisella järjellä varustettu ihminen pystyi tulkitsemaan ilmoituksesta fitran, järkensä, avulla. Jumalallisen oikeudenkäytön jäljittelyn sijaan ihanteeksi asetettiin ilmoituksen itsenäinen tulkinta.

Seuraava fundamentalistisen tulkinnan päännosto seurasi 1700-luvulla reformiaallon seurauksena. Islamilaiseen maailmaan oli ajan kuluessa integroitunut erilaista taikauskoa, pyhien palvontaa ja samalla uskonnosta oli tullut muille kuin teologeille ja lainoppineille vaikeaselkoista. Koraanin opetuksen katsottiin hämärtyneen erilaisen selityskirjallisuuden alle. Tilanne piti korjata siivoamalla pöytä kaikesta ylimääräisestä ja palaamalla alkuperäiseen oppiin.

Wahhabilaisuus ja saudit

Erityisen jyrkän kannan otti Ibn 'Abd al-Wahhab, wahhabilaisuuden, perustaja. Hänen opetuksensa mukaan kaikki sellaiset jotka toimivat tavalla, jota ei voitu tulkita Jumalan palvelemiseksi, olivat mushrik, monijumalaisia. Tällaista oli muun muassa rukoilu ulkoisten hyötyjen saamisen vuoksi. Mushrikiin langenneita piti al-Wahhabin mukaan ohjata oikeaan, mutta mikäli nämä eivät suostuneet seuraamaan ”oikeaa” opetusta, tuomita uskottomiksi (kafir).

Al-Wahhabin oppi noudatteli pitkälti muidenkin aikansa fundamentalistien oppeja, tunnustaen kuitenkin tarpeen lainoppineiden luokan toiminnalle, jos kohta sen tuli olla läpinäkyvämpää ja perustua ensisijaisesti ilmoitusteksteihin. Al-Wahhab uskoi myös, että Shariasta oli inhimillisen päättelyn kautta löydettävä aina yksi oikea tulkinta kuhunkin yksittäistapaukseen, mikä tuki hyvin jäykkää ja sopeutumatonta laintulkintaa.

Merkittävin rooli wahhabilaisuudella on Saudi-Arabiassa, jonka al-Sa'ud -suvun kanssa al-Wahhab liittoutui. Suvun perustettua oman valtionsa 1932 wahhabilaisuudesta tuli valtionuskonto ja maassa otettiin wahhabilaiseen tulkintaan perustuva Sharia käyttöön, jonka rinnalla toimii kuninkaan maallisiin säädöksiin pohjautuva laki, siyasa. Maallisen ja uskonnollisen lain sovellusalasta on käyty kamppailua koko valtion historian olemassolon ajan.

Salafismi ja moderni islamismi

Toinen fundamentalismin suuntaus on 1800-luvun lopulla vastareaktiona kolonialismiin syntynyt salafismi. Sen ohjaavina periaatteina oli paluu alkuperäisten muslimien järkiperäiseen uskoon ja näiden periaatteiden sovittaminen nykyajan vaatimuksiin. Mielenkiintoista kyllä, salafistinen liikehdintä oli merkittävä sysäys paitsi jyrkille tulkinnoille myös liberaaleille reformisteille.

Tästä liikehdinnästä syntyneitä poliittisia liikkeitä on esimerkiksi Egyptin Muslimiveljeskunta, jonka perusti Hassan al-Bannan vaihtoehdoksi korruptoituneina pitämilleen länsimaisille ideologioille kuten liberalismille ja sosialismille. Islam oli niihin verrattuna Muslimiveljeskunnan mukaan ihmisen maalliset ja hengelliset tarpeet kattava oppijärjestelmä. Vaikka ideologisena ihanteena olikin kalifaatti, realistiseksi tavoitteeksi katsottiin islamilainen oikeusvaltio, jonka poliittinen rakenne muistuttaisi demokratiaa, koska shura tulkittiin nykymaailman oloissa vaalijärjestelmäksi.

Liikkeen keskeinen ideologi Sayyid Qutb julkaisi vuonna 1949 teoksen ”Sosiaalinen oikeudenmukaisuus islamissa”, jonka argumentti oli että demokraattinen oikeusvaltio on islamin poliittisen ohjelman mukainen tavoite. Se perustui kuitenkin hyvin hajanaiseen lähdemateriaalin käyttöön ilman selkeää metodia. Samalla se sivuttaa kaiken islamin aatehistoriallisen perinteen, mikä tekee siitä pikemminkin yrityksen rakentaa uusi islamilainen tulkinta kuin rekonstruoida jotain alkuislamilaista.

Onkin varsin mielenkiintoista, miten jyrkästi Muslimiveljeskunnan alkuperäinen ideologinen linja on ristiriidassa sen käytännön politiikan kanssa, jota liike harjoitti voitettuaan Egyptin vaalit arabikevään vallankumouksen jälkeen. Siksi onkin otettava huomioon, että ideologioista riippumatta Lähi-idän poliittisia liikkeitä johtavat pitkälti voimapoliitikot.

Lähes 70 vuoden maanalainen toiminta, Egyptin olematon demokraattinen kulttuuri ja perinne opposition tukahduttamisesta tekevät hyvin vaikeaksi rakentaa Muslimiveljeskunnasta demokraattista liikettä. Onkin siis vaikea mutta sinänsä tärkeä tehtävä pyrkiä erottamaan toisistaan poliittisista olosuhteista ja uskonnosta johtuvat ongelmat.

Jama'at-i Islam ja radikalismi

Pakistanilainen lehtimies Mawlana Sayyid Abu al-A'la perusti Etelä-Aasian johtavan islamistipuolueen Jama'at-i Islamin. Hänen oppinsa mukaan islam on kaikenkattava oppi ja tämän periaatteen epäileminen epäuskoisuutta. Poliittisen islamin tavoitteena tulee olla jumalallisen suvereniteetin globaalin toteutumisen edistämisen universaalin kalifaatin kautta. Jihad tulkitaan näin yhteiskunnalliseksi aktiivisuudeksi, kamppailuksi islamilaisen järjestyksen puolesta. Järjestelmä tässä opissa olisi varsin luontevasti islamilaisen poliittisen liikkeen tai useamman sellaisen johtama ”demokratia”, jossa kuitenkin dhimman periaatteiden mukaisesti ei-muslimeilla olisi vain toisen luokan kansalaisoikeudet.

Jama'at-i Islamin ohjelmalla oli suuri vaikutus Sayyid Qutbiin, jonka myöhäisvaiheen teos Ma'alim fi al-tariq (1964) muodostui jihadistisen islamismin keskeiseksi teokseksi. Sama Qutb, joka 1949 argumentoi demokraattisen oikeusvaltion puolesta ilmaisi nyt käsityksenään, että koko maailmassa vallitsi sodan tila, jahiliya, eikä missään toteutunut oppi islamilaisen yhteiskunnan järjestämisestä. Ainoa keino muuttaa asiantilaa oli sotia luopioita, maallisia hallitsijoita ja vääräuskoisia vastaan tilanteen muuttamiseksi.

Kaikkien fundamentalististen suuntausten ongelmaksi muodostuu fragmentaarinen lähteiden tulkinta ja historiallisten kerrostumien sivuuttaminen. Perinteen hylkääminen tarkoittaa samalla metodologian hylkäämistä ja fundamentalismi menettää käsityksensä oppeihin liittyvien ongelmien luonteesta. Samalla se pyrkii nostamaan demokraattista ihannetta kaikkien muslimien tulkinnallisesta tasa-arvoisuudesta. Lopputulemana on, että uskonnosta tulee poliittisen retoriikan työkalu, jossa lähteet valitaan niiden ohjelmallisen sopivuuden mukaan sattumanvaraisesti ja ilman kontekstiin asettamista.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän henry kuva
Henry Björklid

Hyvä kirjoitus. Pitää lukea edellisetkin osat.

Henry

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset