Kepillä muurahaispesää Uskalla sohia!

Suomen Demokraattinen Puolue vai Suomen Labour?

  • SDP:n vanha, teollisuuteen ja pienviljelijöihin viittaava rataslogo. (Kuva: Wikipedia)
    SDP:n vanha, teollisuuteen ja pienviljelijöihin viittaava rataslogo. (Kuva: Wikipedia)

SDP:n puoluekokouksen jälkeen luin Karjalaisesta Pasi Koivumaan oivallisen kolumin “Rinteen johtamalla linjalla SDP on taas Suomen Labour”. Se toi mieleeni Keskustan pää-äänenkannattajassa Suomenmaassa aikanaan julkaistun kolumnin, jossa arveltiin silloisen puheenjohtajan Jutta Urpilaisen tavoittelevan SDP:n evoluutiota Suomen Demokraattiseksi Puolueeksi. Tällä kolumnisti tarkoitti sitä, että Urpilaisen tavoitteena oli arvopohjainen yleispuolue, jonka painopiste olisi arvoliberalismissa ja yleisen yhteiskunnallisen tasa-arvon ja solidaarisuuden korostamisessa.

Koivumaan määritelemä Suomen Labour -idea taas perustuu siihen, että SDP päinvastoin häivyttää arvopuhetta ja heikko-osaisten puolustamisretoriikkaa ja keskittyy ennen kaikkea työntekijöiden oikeuksien puolustamiseen sekä työllisyysasteen parantamiseen elinkeino- ja finanssipolitiikalla. “Suomen Labour” on vastustajiensa puheissa pelkästään ay-liikkeen parlamentaarinen siipi, joka ei tavoittele arvopohjaltaan vasemmistolaisten korkeakoulutettujen, hyvätuloisten, opiskelijoiden tai kulttuuriväen ääniä. Lisäksi duunari-identiteetin katsotaan olevan katoava luonnonvara ja työelämän haasteiden eroavan eri alojen ja työsuhdetyyppien välillä niin paljon, ettei selkeää yhtä “työväenluokan etua” ole uskottavasti määriteltävissä.

Arvo- ja yleispuolueen riskinä on paitsi hajuttomuus ja mauttomuus myös se, ettei sellainen puolue välttämättä edusta ketään. Usein melko hyvätuloiset palkansaajat eivät koe, että vähäosaisten auttamista, rikkaiden korkeita veroja ja pehmeitä arvoja korostava sosiaalidemokraattinen puolue (korostaen sosiaali-sanan toista aata!) olisi heidän asiallaan. Julkisia palveluita ja tulonsiirtoja kipeimmin tarvitsevat eivät välttämättä äänestä lainkaan ja sosiaaliliberaaleille korkeakoulutetuille tanttamainen ja epätrendikäs SDP ei ole houkutteleva samaistumiskohde.

Parhaiden valintojen strategia

Kamppailu näiden strategioiden välillä on leimannut koko Lipposen kauden jälkeistä keskustelua SDP:n roolista suomalaisessa yhteiskunnassa. Ideologisten yleisdemokraattien ja työväenpuoluelaisten väliin jäävät ns. gallup-poliitikot, jotka kannattavat jompaa kumpaa strategiaa vähän riippuen siitä, mikä tuntuu tuovan maksimaalisen kannatuksen seuraavissa vaaleissa. Näiden tuuliviirien johtava asema puolueessa on osoittautunut vaalit toisensa jälkeen tuhoisaksi.

Molemmilla strategioilla on selkeät ansionsa. On oikea huomio, ettei SDP voi olla pelkän haalariväen ja teollisuustoimihenkilöiden puolue, mutta ajatus siitä että arvoperusteisesti kaiken hyvän puolella olevat korkeakoulutetut korvaisivat palkansaajat äänestäjinä on utopistinen. Muidenkin puolueiden arvojen takana on selkeitä intressejä, joihin liikkeen ideologia, pitkä linja ja tavoitteet perustuvat. Keskustalla se on maaseudun ja kehyskuntien etujen turvaaminen, Kokoomuksella elinkeinoelämän ja menestyjien maksimaalinen palkitseminen ja Vihreillä korkeakoulutettujen kaupunkilaisten suosiman elämäntavan edistäminen.

Sosialidemokraattien tulisi tavoitella asemaa töissä käyvien ihmisten puolueena, erottelematta sen mukaan mille taholle töitä tehdään tai onko kyseessä perinteinen palkkatyö, itsensä työllistäminen tai yrittäjyys. Suurin osa opiskelijoista ja työttömistäkin näkee itsensä mieluiten tulevina kakun leipojina, ei avuntarvitsijoina.

Maternalistisen holhoajan sijaan hyvinvointivaltio on saatava näyttämään sellaiselta mikä se parhaimmillaan on: menestystarinoiden synnyttäjä ja riittävän toimeentulon takaaja kaikille jotka tekevät oman osuutensa. Hyvinvointivaltion ei tarvitse eikä tule olla hyväntekeväisyyslaitos joka vapauttaa vastuusta: järjestelmä toimii vain, kun kaikki tekevät oman osansa yhteiseksi hyväksi. Toisille se tarkoittaa enemmän työntekoa, toisille enemmän veronmaksua, useimmille kohtuullisesti molempia.

Kannattamani malli on periaatteessa Suomen Labour, mutta ilman ay-militanttiutta tai vasemmistososialistista höpötystä. Mielestäni SDP:n tulee hakea olemassaolonsa oikeutus työstä, sen arvostuksesta ja kohtuullisesta korvaamisesta sekä työllä itsensä elättämisen mahdolliseksi tekemisestä kaikille. Hyvinvointipalveluiden, lähimmäisenrakkauden ja vapaamielisen tai kansainvälisen arvopohjan puolesta toimivia puolueita voi olla useampi, mutta Suomessa on vain yksi Työväenpuolue, eikä se ole Kokoomus.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän EetuKinnunen1 kuva
Eetu Kinnunen

Ihan vaan demari! Joskus olen itseäni oikeistososialistiksi nimittänyt.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Asiapolitiikka, jota voidaan tietysti kutsua arvopolitiikaksikin, saattaa saada tulevienkin sukupolvien äänestäjät kannattamaan samaa puoluetta jopa kahdesti peräkkäin.

Identiteettipolitiikan tulevaisuutta hämmentää se, että enää harva on samassa sosiaalisessa asemassa kovin monta vaalikautta.

Sitten, kun kuntavaalienkin äänestysprosentti putoaa alle 50:n, ehkä lopulta huomataan, että ihmisille pitää tarjota tavoitteita eikä nostalgiaa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset