Kepillä muurahaispesää Uskalla sohia!

Uskonnonvapaus koululaisille - polvillaan rukoilu ei kuulu peruskouluun

Sanomalehti Keskisuomalainen uutisoi 24. helmikuuta Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä, jonka mukaan ortodoksiseen kirkkoon kuuluva oppilas ei saanut siirtyä elämänkatsomustiedon opetukseen. Syynä opetusryhmän vaihtamiselle oli se, että uskonnonopetus sai uskonnon harjoittamisen piirteitä, mikä on opetussuunnitelmassa kielletty. Oppilas oli mm. laitettu rukoilemaan polvillaan ja suutelemaan maata.

Koulujen uskonnonopetuksen tavoitteena on tutustuttaa oppilas oman uskontonsa perinteisiin, rituaaleihin ja tapohin, sekä keskeisiin opinkappaleisiin ja niiden tulkintoihin. Sen ei ole kuitenkaan tarkoitus pakottaa oppilasta ottamaan osaa uskonnonharjoitukseen tai omaksumaan tiettyä uskontulkintaa. Tämä korostuu, kun otetaan huomioon että kyseisessä tapauksessa oppilaan ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat vanhemmat kokivat opetuksessa toteutetun uskonnollisuuden vieraaksi perheen arvomaailmalle.

Hallinto-oikeuden kummalliset perustelut

Itä-Suomen hallinto-oikeus perusteli oudolla tavalla hylkäävää päätöstään todeten, ettei se ole toimivaltainen arvioimaan opetuksen sisältöä. Kenelle sitten kuuluu viranomaisten ja muiden lakisääteisiä tehtäviä suorittavien tahojen toiminnan lainmukaisuuden valvonta ja arviointi viime kädessä, ellei hallinto-oikeudelle? Etenkin, kun asiassa olisi perusopetuslain lisäksi tällaisessa herkässä kysymyksessä tarkasteltava opetussisällön asianmukaisuutta uskonnonvapauslain ja sen takaavien kansainvälisten sopimusten, kuten Euroopan ihmisoikeussopimuksen näkökulmasta.

Pöyristyttävintä on, että korkein hallinto-oikeus yhtyi tähän tulkintaan.

Jos oikeuslaitos pesee kätensä uskonnonopetuksen sisällön lainmukaisuuden valvonnasta ja kieltää perheiltäkin päätösvallan siitä, millainen opetus vastaa heidän käsitystään uskonnonharjoittamisesta, se käytännössä mahdollistaa kuinka selkeästi uskonnonharjoituksen piirteitä saavan opetussisällön tahansa. Voi vain kuvitella, mitä tämä käytännössä voi tarkoittaa vähemmistöuskontojen osalta, kun päteviä opettajia on vaikea löytää. Puhumattakaan niistä alueista Suomessa, jossa luterilaisen kirkon sisällä vallitsevana on tiukan herätysliikkeen uskontulkinta. Vastuuta ei tällaisessa asiassa voida ulkoistaa kunnille.

Uskonnonvapaus myös koululaisille

Uskontokuntaan kuulumattomat ovat tällä hetkellä ainoa ryhmä, joissa perhe saa päättää, osallistuuko lapsi elämänkatsomustiedon vai koulun enemmistöuskonnon (käytännössä evankelisluterilaisen) uskonnon opetukseen. Uskontokuntaan kuuluva oppilas voi osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen mikäli hänen uskontonsa opetusta ei koulussa järjestetä. 

Tilanne on epäreilu uskontokuntaan kuuluvien lasten kannalta. Jos uskonnonopetuksen sisältö ei vastaa perheen vakaumusta, ainoa vaihtoehto on lapsen eroaminen uskontokunnasta. Tämän edellyttäminen on itsessään syrjivää, koska lähes kaikkien uskontokuntien sisällä on näkemyseroja uskonnollisesta opista eivätkä uskovaisetkaan vanhemmat välttämättä halua opetuksen sisältävän uskonnonharjoitusta (mikä itsessään on laitontakin). Lisäksi erityisesti vähemmistöuskonnon jäsenyydestä luopuminen voi olla sosiaalisen paineen vuoksi hankalaa.

Valtion sekaantuminen yksilöiden uskonnollisen vakaumuksen määrittelyyn ei sovi nykyaikaiseen yhteiskuntaan. Lisäksi vallitseva laki on ristiriidassa kansan murskaavan enemmistön mielipiteen kanssa: jopa 3/4 suomalaisesta sallisi elämänkatsomustiedon opiskelun myös uskontokuntiin kuuluville oppilaille! Olisikin syytä valmistella kiireellisellä aikataululla lainmuutos aiheesta ja taata perusvapauksiin kuuluva uskonnonvapaus myös koululaisille.

Odotellessa edistyksellisimmät kunnat voisivat vaikka alkaa sallia uskontokuntaan kuuluville elämänkatsomustiedon opetukseen osallistumisen, jos perhe sitä pyytää. Kun kerran hallinto-oikeudet eivät katso olevansa opetussisältöjen arvioinnin suhteen toimivaltaisia, ei siitä ratkaisusta voine tulla sanktioitakaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (11 kommenttia)

Käyttäjän VesaPeltola kuva
Vesa Peltola

Uskonnonopetus ei kuulu kouluun. Uskontotiedon opetus, jonkun muun aineen yhteydessä riittäisi ja olisi huomattavasti edullisempaa ja ongelmattomampaa.

Käyttäjän EetuKinnunen1 kuva
Eetu Kinnunen

Samaa mieltä, yksi yhteinen katsomusaine kuten Ruotsissa riittäisi hyvin. Mutta tyydyn aluksi tähänkin parannukseen.

Käyttäjän juhanaturpeinen kuva
Juhana Turpeinen

Olen samaa mieltä. Aatehistoriaa voisi opettaa osana historiantunteja ja uskontojen harjoittamisen opettamisen voi jättää seurakunnille ja kunkin uskonnolisen yhteisön omaksi tehtäväksi. Silloin oppilaat saavat sen vanhempien toivoman version saduista ja myös taatusti sen laadukkaan tiedon siitä, että kyseessä on keskenään kilpailevat sadut.

Käyttäjän magi kuva
Marko Grönroos

Tällä hetkellä Suomen kansantarusto käsitellään äidinkielessä ja muiden kansojen tarut pääasiassa historian oppiaineessa. Uskontojen poliittinen merkitys on hyvin tärkeä historian kannalta, joten sillä olisi suuri merkitys. Tällä hetkellä historiaa opetetaan vähemmän kuin uskontoa/ET:a, mikä on käsittämätöntä.

Osa epäilemättä sopisi filosofian oppiaineeseen, jota ei tällä hetkellä ole kuin vain lukiossa. Kuitenkin uskonnon/ET:n opetus alkaa jo peruskoulun ykköseltä, vaikka käsittelee samoja aiheita.

Sinällään myös yleiselle uskontotiedolle voisi olla paikkansa. Uskontojen ja maailmankatsomuksien merkitys paitsi historiassa, myös nykymaailmassa on edelleen tärkeä. Paitsi uskontojen historialla, myös opeilla on merkitystä, jotka heijastuvat monissa yhteiskunnan osa-alueissa. Osin nämä sisältyvät filosofian historiaan.

Käyttäjän juhanaturpeinen kuva
Juhana Turpeinen

Erittäin tärkeä aihe. Jos uskonnon opets ei ole nykyajan vaatimusten tasolla, niin joko vanhemmille pitää tarjota mahdollisuus siirtää lapsi elämänkatsomustiedon tunneille tai huolehtia opetuksen laadusta. Pelkona tosiaan on, että jos tätä ei vahdita, niin hihhulikunnissa uskonnontunneilla ei tarjotakaan enää lainmukaista opetusta.

Vai pitäisikö kaikille lapsille itselleen tarjota mahdollisuus päättää valinnasta jo varhaisessavaiheessa?

Käyttäjän IlkkaSalo1 kuva
Ilkka Salo

Kun riittävän iso joukko lapsia ja nuoria yksinkertaisesta jättää osallistumatta uskonnon opetukseen, niin vasta silloin saadaan asiaan muutos. Rangaistuksiahan siitä seuraa niin järjestelmän kuin mahdollisesti joidenkin vanhempien toimesta, mutta rangaistukset ovat pieni hinta oikeutetusta vastarinnasta.

Ehkä lapset ja nuoret vain tarvitsevat hiukan kannustusta vastarintaan, jotta he ottavat itseensä koskevan asian omiin käsiinsä. Huominen on oikein hyvä päivä aloittaa uskonnon opetuksen boikotointi.

Käyttäjän juhanaturpeinen kuva
Juhana Turpeinen

Jos tämä asiaa jää sen varaan, että lapset ja nuoret rupevat rangaistuksen uhalla pullikoimaan, niin poliitikot ovat epäonnistuneet pahasti tehtävässään. Tietysti niille lapsille se olisi oivaa poliittista koulutusta.

Käyttäjän opehuone kuva
Esa Mäkinen

Ortodoksinen kirkko on jostain erikoisesta syystä saanut lemmikin aseman. Sitä ei vaadita tulemaan 2010-luvulle, oikeastaan mitään painetta ei ole. Ja o-kirkko osaa sen käyttää hyväkseen: sillä ole aikomustakaan sallia naispappeutta, homopareja ei vihitä ja koulussa ne usein kirkon järjestämät aineopettajat viis veisaavat opetussuunnitelman perusteista ja lainsäädännöstä.

Käyttäjän MarttiMuukkonen1 kuva
Martti Muukkonen

Kirjoituksessa sotkettiin (tahallisesti tai tahattomasti?) kaksi asiaa:

1) Lain mukaan lapselle annetaan oman uskontokuntansa mukaista opetusta ja sitä I-Sho:n ja KHO:n päätökset koskivat. Tämä nousee ns. positiivisen uskonnonvapauden periaatteesta, jonka mukaan lapsella ON OIKEUS saada oman uskontonsa mukaista opetusta. Negatiivisen uskonnonvapauden - tai peräti uskontosteriiliyden - haikaileminen on menneen Neuvostoliiton ja nykyisen Pohjois-Korean heiniä.

2) Ortodoksisen OPS:n sisältö onkin sitten eri asia. Siinä on huomioitava, että ortodoksisuus on huomattavasti rituaalisempaa kuin jäyhä ja pääntietoon perustuva luterilaisuus.
Tuon OPS:n sisältöön sinänsä minulla ei ole pätevyyttä ottaa kantaa. Ylipäätään olisi hyvä, että myös vähemmistöuskontojen opettajilla olisi samantasoinen koulutus kuin luterilaisilla uskonnonopettajilla. Sillä estetään monia ylilyöntejä.

Käyttäjän EetuKinnunen1 kuva
Eetu Kinnunen

Oli miten oli, uskonnonopetus _ei_ saa olla sisällöltään uskonnonharjoitusta.

Olipa siitä mitä mieltä tahansa onko negatiivinen uskonnonvapaus (lupa olla harjoittamatta uskontoa tai uskomatta jumalaan/jumaliin) Neuvostoliiton meininkiä tai ei, niin myös se on uskonnonvapauden piirissä.

Elämänkatsomustieto ei myöskään ole mitään "uskontosteriiliä" opetusta, vaan ainakin jo 1990-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvun alussa kun suoritin oman oppivelvollisuuteni ja lukion oppimäärän ET:tä, siellä käsiteltiin kristinuskon pääsuunnat ja pienempiäkin suuntauksia. Lisäksi käytiin samalla pieteetillä läpi esim. Islam (pääsuunnat ja mystiset suunnat), buddhalaisuus (ja miten se eroaa eri maissa), hindulaisuus, konfutselaisuus, taolaisuus ja shintolaisuus sekä muutamia luonnonuskontoja.

Uskontojen lisäksi käsiteltiin eri maiden tapoja ja kulttuuria, juhlia, perhekäsityksiä ym, sekä ei-uskonnollisia maailmankatsomuksia, myös kommunismia.

Käyttäjän AkiMiettinen kuva
Aki Miettinen

Muuten noin, paitsi että lapsella ei ole omaa uskontoa kuten ei vaikkapa poliittista ideologiaakaan. On vain vanhempien uskonto. Jossain kehitysvaiheessa sitten lapsen kapasiteetti kasvaa ymmärtämään myös maailmankuvallisia kysymyksiä. Mutta tähän menee aikaa. Useimmiten ihmiselämä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset